1.9.2026
C16 KOETTELEMUKSET KRISTITYN ELÄMÄSSÄ OSA 1 Kärsivän rinnalla
Paavali ja Barnabas vahvistivat opetuslapsia, kehottivat heitä pysymään uskossa ja sanoivat: ”Monen ahdistuksen kautta meidän on mentävä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (APT 14:22) Otsikon teemasta en ole aikaisemmin uskaltanut suoraan kirjoittaa tai puhua. Olen pitänyt itseäni sopimattomana aiheesta mitään sanomaan sen vuoksi, että omat kokemukseni esimerkiksi voimakkaasta kivusta, pitkäkestoisesta sairaudesta tai uskon tähden syrjityksi joutumisesta ovat miltei olemattomat. Lukiessani jaetta 2 KOR 4:13 ajattelin kuitenkin, ettei omakohtainen kärsimys tai sen puute estä jakamasta sitä sanan totuutta, johon itse uskoo. Raamattu on opetuksen auktoriteetti riippumatta sen lukijan omista kokemuksista ja käsityksistä. On vain rehellisesti tunnustettava, ettei uskoa ole kaikilta osin vielä koeteltu. Tällä ja seuraavalla sivulla pyrimme siis tutkimaan, mitä sana opettaa Jeesuksen seuraajia kohtaavista koettelemuksista ja kärsivän rinnalla kulkemisesta. Teemme sen aralla tunnolla kunnioittaen niitä, joista Kristuksen kärsimyskoulu on muovannut todellisia kokemusasiantuntijoita. Yhteen heistä sain tutustua jo nuorena kotiseurakunnassani Turussa. Muistiini tuolta ajalta on lähtemättömästi tallentunut eräs nuorteniltamme vuonna 1971. Sitä isännöi pastori Johannes Rauhala, jonka kotiin meidät seurakunnan juniorit oli kutsuttu vierailulle. Johannes-veli opetti sanaa pyörätuolissa istuen. Kesken raamattutunnin hän siirtyi huoneessa olleen lipaston äärelle ja otti sieltä esille pienen pahvisen rasian..png)
Poimittuaan rasiasta sormiinsa kiväärin luodin hän sanoi: "Tämän luodin lääkärit kaivoivat selästäni noin 30 vuotta sitten kesken parhainta nuoruuttani." Sitten hän kertoi, kuinka papiksi valmistuttuaan oli saanut palveluskut-sun jatkosotaan sotilaspastoriksi. Asemasotavaiheen aikana Itä-Karjalassa kevättalvella vuonna 1942 hän oli lähtenyt mukaan hiihtopartioon ja joutunut peltoaukealla tarkka-ampujan tulituksen kohteeksi. Sotilastoverit olivat vetäneet haavoittuneen Johanneksen ahkiolla sidontapaikalle, mistä hänet oli siirretty sotilassairaalaan. Vaikka osuma selkärankaan oli rampauttanut Johannes Rauhalan muuten pysyvästi tunnottomaksi vyötäröstä alaspäin, eivät jalkakivut olleet silti hellittäneet. Siellä sairaalavuoteessa maatessa monet ahdistavat kysymykset olivat täyttäneet Herran palvelijan mielen: "Miksi olen sidottu liikuntakyvyttömänä rullatuoliin? Olenko niin paljon pahempi kuin muut joutuessani heistä erotetuksi? 
Eräänä yönä, kun henkinen tuska ja fyysinen särky olivat koetelleet voimia äärimmilleen, oli Jumala avannut hänen sielunsa silmien eteen näyn. Se muodos-tui loppumattomasta jonosta kärsiviä ja vammautuneita ihmisiä, jotka eri tavoin raahautuivat eteenpäin. Samalla hetkellä Herra oli laskenut hänen henkeensä erityisen kutsumuksen viedä "kärsivän sanaa kärsiville". Rinnalla kulkijana hänen tuli jakaa Jumalalta saamaansa evankeliumin lohdutusta niille, jotka kaikenlaisten ahdistusten keskellä elivät. Lukuisa olikin se sairaiden ja sotainvalidien määrä, joka Johannes Rauhalan todistuksen ja kirjan välityksellä sai kuulla pelastuksen toivosta Jeesuksessa. Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala. Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme loh-duttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlai-sissa ahdistuksissa. (2 KOR 1:3-4) Aina emme saa tietää koettelemuksemme syytä tai tarkoitusta. Kerran saarnassaan evankelista Kalevi Lehtinen kertoi erästä kristittyä perhettä kohdanneesta yllättävästä surusta. Perheen vastasyntynyt lapsi menehtyi samana päivänä kuin oli tullut maailmaan. Koska lapselle ei ehditty antaa nimeä, kaiverruttivat äiti ja isä hautakiveen syntymä-kuolinpäivän yläpuolelle nimen sijasta tekstin: "Varför? - Gud vet!". Vaikka vanhemmat eivät voineet ymmärtää lapsensa pois ottamisen syytä, antoi heidän luottamuksensa Jumalaan lohdutusta suurimman tuskan keskellä. He uskoivat, että koetus ei osunut heihin sattuman tai kontrol-loimattoman Pahan oikusta piilossa Jumalan silmiltä. Ahdistava kipu ei riistänyt heiltä vakaumusta siihen, että Taivaallinen Isä tietää omilleen sallimansa koetuksen tarkoituksen. Toivo lapsensa jälleennäkemisestä säilyi heidän sisimmässään. Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen koetus a). Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä koeteltavan b) enempää kuin kestätte, vaan salliessaan koetuk-sen a) Hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää. (1 KOR 10:13) Jumalan voimasta te varjellutte uskon kautta pelastuk-seen. Siksi te riemuitsette, vaikka nyt, jos on tarpeen, vähän aikaa joudutte murehtimaan monenlaisissa koettelemuksissa a). (1 PIET 1:5-6) Näiden jakeiden opetus Jeesukseen uskovan varjeltumisesta pelastukseen on mitä lohduttavin. Vaikka ajallinen elämämme sisältää monenlaisia koettelemuksia, Jumala ei salli ahdistustemme nousevan ylivoimaisiksi. Hänen lahjoittamiensa armon, voiman ja uskon avulla me voimme kestää niiden läpi voittajina perille asti. Jopa tuo pieni lisäys "jos on tarpeen" puhuu Taivaallisen Isän valvovasta huolenpidosta: Isä itse päättää ja viisaudessaan ratkaisee, milloin ja millainen koetus Hänen lapselleen on tarpeellinen. Näissä kaikissa (tuskassa, ahdistuksessa, vainossa, nälän-hädässä, vaarassa, ...) me kuitenkin saamme täydellisen voiton Hänen kauttaan, joka on meitä rakastanut. (ROOM 8:37) Kuten alussa jo hieman pohjustin, saattaa teoreettinen (koettelematon) luottamus Herraan ilman omakohtaista tuntumaa koetuksiin ja vailla sanan ymmärrystä kärsivän rinnalla kulkemisesta johtaa taitamattomaan kohtaamiseen ahdistuksen keskellä elävän lähimmäisen kanssa. Enemmän kuin varsinaista kärsimysasiaa Jobin kirja opettaa meille juuri tätä: näkemään mahdolliset puutteemme kärsivän rinnalla olemisessa. Kun nuhteeton ja vanhurskas Job1) joutui ankaraan koetukseen, sai hän vierelleen ystäviä, jotka olivat päättäneet osoittaa hänelle myötätuntoa. Jobin kärsivän olemuksen näkeminen riisui heiltä kuitenkin kaikki lohduttaviksi aiotut sanat, ja he kykenivät vain itkien osallistumaan hänen hätäänsä.2) Siinä vaiheessa Jobin ystävät ilmaisivat aitoa myötäelämistä ja kuorman jakamista ahdistetun kanssa tavalla, johon Raamattu ja Jeesuksen esimerkki uskovien seurakuntaa ohjaavat. Me monet olemme yksi ruumis Kristuksessa mutta olemme kukin toistemme jäseniä. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki jäsenet sen kanssa. (ROOM 12:5; 1 KOR 12:26) Itkekää itkevien kanssa. Kantakaa toistenne kuormia. (ROOM 12:15; GAL 6:2) Kun Jeesus näki Marian ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, Hän järkyttyi hengessään ja vapisi liikutuksesta. Ja Jeesus itki. (JOH 11:33,35) Ilahduin suuresti Herrassa, että te vihdoin havahduitte huolehtimaan minusta. Teitte hyvin, kun otitte osaa minun ahdinkooni. (FIL 4:10,14) Tunteiden hyväksyminen ja kuunteleminen, ahdistetun ystävän kantaminen rukouksessa Isän eteen ja käytännöllisen avun tarjoaminen ovat ensimmäiset - ja usein myös ainoat mahdolliset - askeleet kärsivän rinnalla kulkemisessa. Kaikessa tukemisessa ja lähellä olemisessa tulee tällöin etsiä Herran Hengen johdatusta ja mielenlaatua. Kauan aikaa eivät Jobin ystävät kuitenkaan jaksaneet pysyä kärsivällisinä ja hiljaa toverinsa vierellä vaan ryhtyivät sanoittamaan hänen koetustaan tavalla, joka ei ollut Herralle mieleen.3) Jobin ystävien ajattelussa oli kärsimyksen syytä koskeva perusvirhe. Vaikka kärsimys tuli luomakuntaan syntiinlankee-muksen seurauksena, Raamattu ei opeta, että se yksilön elämässä aina olisi hänen tekemästään synnistä johtuvaa. Vanhurskaan ajallinen elämä voi sisältää kärsimystä, ja jumalaton ihminen voi välttyä sitä suuremmin kokemasta. Kärsimys on siis tältä osin mysteeri. Jostakin syystä Jobin ystävien mielen oli vallannut käsitys, jonka mukaan koettelemus on Jumalan rangaistusta ihmisen pahoista teoista. Omaksumansa laki ohjasi sitten heidän neuvojaan ja nuhteitaan Jobille sekä heidän todistustaan Jumalasta. Samankaltainen päätelmä häivähti myöhemmin ehkä Jeesuksen oppilaidenkin mielessä, kun he tiedustelivat: "Rabbi, kuka teki syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa, niin että hän syntyi sokeana?" Jeesus vastasi: "Ei hän tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan näin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki." (JOH 9:2-3) Jobin ystävien erehdyksestä me voimme oppia harkitsemaan, mitä ja miten puhumme tuskaiselle, masentuneelle ja sairauden kipujen uuvuttavalle lähimmäisellemme. Poimimme kolmen ystävän käyttäytymisestä esille muutamia piirteitä, jotka loh-duttamisen sijasta vain lisäsivät Jobin ahdinkoa. 1. Pohtiessaan Jobin kärsimyksen syytä he pitivät selvänä, että se oli rangaistus hänen menneestä elämästään. Ystävät lausuivat: ”Eikö pahuutesi ole suuri, eikö vääriä tekojasi ole loputtomasti. Ehkä lapsesi tekivät syntiä Herraa vastaan ja Hän hylkäsi heidät heidän rikkomuksensa valtaan. Ne, jotka vääryyttä kylvävät, ne sitä myös niittävät.” (JOB 4:8; 8:4; 22:5) Job ymmärsi kyllä koettelemuksensa tulleen Herralta, mutta ei tiennyt sen syytä.4) Jumalan mielestä maan päällä ei ollut toista yhtä nuhteetonta, Häntä pelkäävää ja pahaa karttavaa ihmistä kuin Job.5) Silti Job ei ollut täydellinen. Hänen luottamuksensa omaan eettis-moraaliseen hyvyyteen sisälsi omavanhurskauden vinoutuman. Hän ajatteli, että Jumalan mielisuosio kuului hänelle vanhurskaan vaelluksen perusteella. Koska niin ei näyttänyt tapahtuvan, alkoi Job riidellä ja vikoilla Herraa vastaan pitäen Häntä epäoikeudenmukaisena.6) Jumalan laupeus ja armo eivät kuitenkaan koskaan ole olleet langenneen ihmisen ansaittavissa.7) Jeesuksen uhrikuolema hävitti lopullisesti perusteet sekä Jobin että hänen ystäviensä ajattelun kaltaisille uskomuksille: Yksinomaan Jeesuksen sovituskuoleman ansion perus-teella ovat pelastus ja siihen kuuluva ajallisen elämän siunaus mahdollisia (ROOM 5:10; 8:32). Hänen kallisarvoisen lunas-tusverensä ansiosta pelastettu ihminen saa jatkuvasti uskoa syntinsä anteeksi eivätkä koetukset ole Jumalan lapsen pahojen tekojensa rangaistusta (1 JOH 1:7). 2. Ystävät ryhtyivät puolustamaan Jumalaa kärsivää toveriaan vastaan opettaen edellä mainittua, mielestään oikeata, "oppia". Senkin he tekivät sopimattomalla hetkellä.8) Empatian ja käytän-nöllisen hoivan sijasta Jobille tarjottiin valheellista "teologiaa".9) Suuren akuutin hädän keskellä Job oli kadottanut elämänhalunsa eikä hän olisi kyennyt tarttumaan ystäviensä neuvoihin, vaikka he olisivat todistaneet oikein totuuden puolesta.10) Vapahtajamme Jeesus opetti juutalaisille totuuden Jumalan valtakunnasta, mutta kärsimystä kohdatessaan Hän osoitti rakkautta teoilla eikä vain sanoilla. Ahdistettu syntinen, sairas, riivattu, nälkäinen tai omaisensa menettänyt lähimmäinen sai Jeesukselta aina kiireetöntä huomiota, erityistä sääliä, armolli-suutta ja käytännön apua. "Johannes todisti totuuden puolesta. Minulla on todistus, joka on painavampi: teot, jotka Isä on uskonut Minun täytettäväkseni." (JOH 5:33,36) Jumala oli voidellut Pyhällä Hengellä ja voimalla nasare-tilaisen Jeesuksen, Hänet, joka kulki paikasta toiseen, teki hyvää ja paransi kaikki Paholaisen valtaan joutuneet (APT 10:38). Kun Daavid aikoinaan kirjoitti, että "alaspainetut Herra nostaa pystyyn", hän tiesi, millaista tukea tarvitsee masentunut mieli. Lohdutuksen Jumala osasi rohkaita myös profeetta Eliaa, joka oli menettänyt halun jatkaa elämää.11) Herran enkelin (ehkä itse Jeesuksen) läsnäolo ja käytännöllinen apu aloittivat Elian nostamisen ylös tuosta epätoivon syöveristä. Särjettyä ruokoa Hän ei muserra, ja heikosti palavaa kynttilänsydäntä Hän ei sammuta. Hän toteuttaa oikeutta uskollisesti (JES 42:3). Meillä on teistä varma toivo, sillä me tiedämme, että niin kuin te olette osallisia kärsimyksistä, samoin olette osallisia myös lohdutuksesta (2 KOR 1:7). 3. He eivät jaksaneet kuunnella Jobin pitkäkestoista kielteisten tunteiden vuodatusta.12) "Hiljainen myötätuntoinen läsnäolosi on ainoa tapa yrittää jakaa ja huojentaa ahdistuneen mieleni kuormaa - ja sitä odotan." Näin neuvoi rakas puolisoni kerran minua, kun yritin "järkiperäisesti" ratkaista pois hänen työpaikalla syntyneen alakuloisen mielialansa. Mielipiteitteni sijaan hän olisi kaivannut vain lähellä olevan ihmisen kuuntelevia korvia. Onko meillä seurakuntayhteisöissämme aikaa ja voimavaroja tunnetason vuorovaikutukseen vai torjummeko mieluummin pahan olon käsittelemisen Jobin ystävien ja antiikin stoalaisten tavoin? Job purki tuskaansa rajusti ja oli kohtalostaan tosi vihainen Jumalalle. Hän puhui Jumalasta ymmärtämättömästi, sillä hän ei tuntenut Kaikkivaltiaan olemusta riittävästi. Kun Jumala sitten ilmestyi ja vastasi hänelle myrskypilvestä, hänen silmänsä avautuivat ja katuen hän peruutti Jumalaa vikoilevat sanansa. Herran antama arvio, jonka mukaan Job kaikesta huolimatta oli puhunut Hänestä oikein verrattuna Jobin ystäviin13), osoittaa Jumalan "kestävän" itseensä kohdistuvan kiukun ja suuttumuk-senkin tunteemme, kun kipuilemme koettelemustemme kanssa. (Aiheesta lisää sivulla C3.2.) Taivaallinen Isämme on lähellämme varsinkin silloin, kun meistä tuntuu pahalta. Hän ei hylännyt Jobia eikä mil-loinkaan jätä meitäkään! (5 MOOS 31:6; JOB 42:12-17) 4. Kärsimättömyydessään ystävät tarjosivat Jobille kahta nopeaa ratkaisua koettelemuksen poistamiseksi: parannuksen ja sovin-non tekemistä14) Jumalan kanssa sekä ihmeitä tekevän Jumalan etsimistä rukouksessa15). He eivät nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Jobin koko olemus jatkuvasti huusi Herralle tuskaansa. Epätoi-voisesti hän kyseli syytä Jumalan sallimalle kuritukselle voidakseen selvittää asiansa Hänen kanssaan.16) Job ei pelännyt kuolemaa, sillä hänen toivonsa oli Jumalan näkemisessä kuoleman jälkeen17). Jobin ystävien ratkaisuehdotukset, jotka itsessään olivat raama-tulliset (ja aina ajankohtaiset), eivät toimineet Jobin tilanteessa. Ystävät unohtivat, että Jobin vaellus ennen koettelemukseen joutumista oli ollut sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa. Herran "ystävyys oli levännyt hänen majansa yllä".18) Kärsivän Jobin puheet olivat täynnä rukouksia, kysymyksiä, anomuksia ja huoka-uksia Jumalalle, mutta hänen ystäviensä ei kerrota kertaakaan kääntyneen Herran puoleen rukoillakseen Jobin puolesta. 5. Ystäviltä puuttui omakohtainen kokemus kärsimyksistä, jotka runtelivat Jobin omaisuutta, perhettä ja kehoa. Sen vuoksi heidän neuvottomuutensa oli osin luonnollistakin. Täydellinen kyky osoittaa sääliä ja laupeutta on vain Jeesuksella. Hän haluaa valmistaa ja varustaa joitakin seuraajistaan kykeneviksi tällaiseen vaativaan palvelutyöhön: kulkemaan niiden rinnalla ja jakamaan lohdutusta niille, jotka koettelemuksen kurimuksessa kamppaile-vat. Jobin ystävien vajavuus on kerrottu Raamatussa avoimesti, jotta me Jeesuksen omina oppisimme välttämään näissä kohtaa-misissa niin helposti eteen tulevat peruskarikot. Jeesus voi sääliä meidän heikkouksiamme, sillä Hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Koska Jeesus on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, voi Hän kiusattuja auttaa. (HEPR 2:18; 4:15) Sillä Hän ei halveksinut eikä inhonnut kurjan kärsi-mystä, ei kätkenyt häneltä kasvojaan vaan kuuli hänen avunhuutonsa. (PS 22:25) Jumala on lähellä niitä, joilla on murtunut mieli ja nöyrä henki. (PS 34:19; JES 57:15; 66:2) Jatkamme aihetta seuraavalla sivulla, jossa tutkimme, mitä Raa-mattu opettaa kristityn koetuksen merkityksestä yleisellä tasolla.
